Erilaiset aivot, osa 1 (26.4.2016)

Luin Hesarista jutun erään lapsen oppimisvaikeudesta numeroiden suhteen. Hänellä oli diagnosoitu dyskalkulia, joka on lukihäiriön eräs muoto. Dyskalkulia vaikeuttaa objektien lukumäärän hahmottamiseen liittyviä asioita, kuten matemaattisia laskutoimituksia ja nuotinlukutaitoa. Hänen tarinansa innoittamana kerron oman tarinani.

Olen 35-vuotias muusikko. Aivoni eivät käsittele numeroita ja nuotteja yhtä suoraviivaisella logiikalla kuin monien ystävieni aivot tuntuvat tekevän. Lääketieteellistä diagnoosia tästä ominaisuudesta ei ole toistaiseksi tehty, mutta olipa oppimisvaikeuteni syy mikä tahansa, se on todellinen. Se on aiheuttanut paljon stressiä, alemmuudentuntoa ja vaikuttanut myös koulumenestykseen negatiivisesti.

Alemmuudentunnosta vapautuminen

Haluan antaa vertaistukea kaikille, jotka elävät samantyyppisten ongelmien kanssa. Olivatpa he nuoria tai vanhoja. Diagnosoituja tai eivät.

Oma elämäni tuli helpommaksi ymmärtää ja hyväksyä, kun oivalsin eläväni oppimisvaikeuden kanssa, joka on monella muullakin muusikolla. En olekaan ”huonompi ihminen”, vaan vain ihminen joka toimii tällä tavalla, kun edessä on numeroita tai nuotteja.

Lapsena asian hyväksyminen oli kuitenkin vaikeampaa. Peruskoulun orkesteritunneilla suurimman osan ajasta soitin niin hiljaa, ettei sitä kukaan kuullut. Tai sitten olin soittamatta. Tai soitin varsinaisten nuottien sijaan jotain sinne päin. Tai teeskentelin opettajalle, että muka “sekosin laskuissa” ja jatkan taas kohta soittoa tms.

Todellinen syy soittamisen pakoiluun oli se, etten osannut hahmottaa, miten nuottipaperille piirretyt pallerot suhteutuvan pianonkoskettimistolle. Harjoittelemattomuus teki tietysti tilanteesta entistäkin ahdistavamman. Mutta syy harjoittelun epämiellyttävyyteen tuli pohjimmiltaan siitä, että nuottien hahmottaminen oli minulle suhteettoman kova ajatuksellinen ponnistus.

Musiikinteorian tunnit olivat silkkaa kauhua, opettajan huomion välttelyä ja ahdistusta. Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Olin varma, että teoriaopettajat oli palkattu opistoon pelkästään kiusatakseen lapsia. He olivat vihaisia, nöyryyttäviä ja vaativat aivan liikaa pieniltä aivoilta. Tai näin minä sen tuolloin koin.

Lapsi kun olin, en osannut ilmaista, että en yksinkertaisesti hahmota nuottipinoja viivastolla. Tiesin että Ab-duurikolmisointuun kuuluvat Ab, C, ja Eb, mutta en osannut sitä muiden lasten nopeudella kirjoittaa nuottiviivastolle. Lopulta ahdistuksen takia lopetin musiikkiopistossa.

Musiikki oli kuitenkin rakkain asia elämässä! Sen minkä nuotinluvussa hävisin, korvasin luovuudella ja yleisellä musikaalisuudella. Omaehtoisissa bändi- ja muissa musisointihommissa olin kuin kala vedessä. Ja pianonsoiton kurssitutkinnoissa menestyin minimaalisesta harjoittelusta huolimatta hyvin, koska sisimmässäni jotenkin ”tajusin” musiikin.

Haasteen kohtaaminen

Oppimishaasteesta ja teoriakammostani huolimatta päädyin kuin ihmeen kaupalla opiskelemaan sävellystä korkeakouluun asti. Sävellystä, jonka opiskelu perustuu sävelillä tapahtuvien teoreettisten ajatusrakennelmien jonglööraamiselle. Opintolinja ei ollut helppo kenellekään. Minulle se oli suurempi ponnistus kuin tuolloin edes ymmärsin.

Onneksi opiskeluympäristö oli sopivan vapaa ja joustava, vaikka mitään varsinaista tukea en ongelmaani saanutkaan. En tiennyt mitään ongelmaa tuolloin vielä edes olevan! Olin nimittäin tottunut pitämään eräänlaista staattista painetta ajattelussa “normaalina” tapana elää.

Toki ihmettelin useasti, että “miksi minun pitää edelleen laskea kynän kanssa, että mihin kohtaan F-avaimelle merkitty E-sävel nuottiviivastolla sijoittuu?”. Mutta ajattelin, että näin se vaan minun kohdallani menee.

Opin rakentamaan myös omalla logiikallani toimivia kiertoreittejä nuottien selättämiseen. Edelleenkin mietin kirjoitettavat nuotit ensin pianonkoskettimiston kautta sen sijaan, että ajattelisin niiden tapahtuvan suoraan nuottiviivastolla.

Uin sävellyskoulusta lopulta läpi peräti korkeimmalla kunnia-arvosanalla varustettuna. Tästä huolimatta nuotinluku on edelleen vaikeaa. Osaan säveltää, mutta prima vista nuotinluvussa minut päihittäisi moni 20 vuotta itseäni nuorempi musiikinharrastaja helposti.

Joskus vain yhdenkin nuottisymbolin piirtäminen nuottiviivastolle voi tuntua, etenkin paineen alla, turhauttavan haastavalta. Kykenen toki siihen, mutta se ei ole täysin mutkatonta. Tämä on niin epänormaalia koulutustaustallani, että se on välillä koomista.

Nuottiviivastossa on kuitenkin vain viisi viivaa. Sitä viivastoa 30 vuotta tuijotettua, jokaisen nuotin paikan luulisi olevan itsestään selvä. Mutta kun ei ole. Jossain kohtaa pääni sisällä pihuat on kytketty ristiin.

Vertaistuki

Lopputyötäni sävellyskoulussa ohjasi vanha ja kokenut säveltäjä, joka kertoi saaneensa diagnoosin omasta hahmotusvaikeudestaan teini-iässä. Hän käytti sanaa dysleksia eli lukihäiriö. Pitkänlinjan säveltäjä ja muusikko, joka oli työskennellyt kaikkien kanssa, Louis Armstrongista lähtien.

Nuottien hahmotusvaikeus ei siis ole musiikkiharrastuksen (tai ammatin) loppu! Se vain tekee matkasta erilaisen. Musiikki on Sinun äänesi, ja Sinulla on oikeus (jopa velvollisuus) rakentaa sen ymmärtämiseen omanlaisesi suhde! Nuottien oppimisvaikeus voi olla jopa hyväkin asia. Ainakaan ei ole sitä vaaraa, että opettelet musiikin pelkästään näköaistin kautta! Yksi kuoppa väistetty automaattisesti…

Tämän sanottuani sanon kuitenkin myös sen, että oppimisvaikeuden taakse ei tule piiloutua! Se ei ole tekosyy olla harjoittelematta. Tämä ominaisuus pitää huomioida ja sen kanssa on opittava elämään. Nuotit on todennäköisesti mahdollista oppia hahmottamaan vähintäänkin tarpeeksi hyvin, jos opettelet oman tapasi niitä ymmärtää.

Ajattele oppimisvaikeutta siis ominaisuutena, ei ongelmana. Ehkäpä nimenomaan tämä ominaisuutesi on oman äänesi peruskivi, joka johdattaa sinut sellaisten asioiden äärelle, jonne muut eivät näe?

Valmiiksi aurattu tie on ehkä mukava ja vaivaton kulkea aluksi, mutta pitkällä tähtäimellä mikäpä sen jännittävämpää ja mielenkiintoisempaa kuin itse lapioida oma reittinsä läpi lumihangen, ja löytää aivan omat ja itse valitsemansa erämaat!

Oma parhaasi riittää. Aina!

Älä siis sano, että “en minä osaa, koska minulla on oppimisvaikeus!”. Sano sen sijaan, että “minulla on tällainen ominaisuus, yritän parhaani!”. Ja sitten olet rehellinen itsellesi ja yrität myös sen parhaasi. Muuta sinulta ei voi kukaan vaatia. Määrität oman parhaasi itse. Tämä riittää. Aina.

Nykyisen käsityksen mukaan +/- 5% väestöstä elää esimerkiksi jonkin asteisen dyskalkulian kanssa, joten tämä ominaisuus ei ole mitenkään erityisen harvinainen. Ja tämä on vain yksi oppimisvaikeuden muoto!

Oppimisvaikeuksia on monenlaisia. Niitä ymmärretään vuosi vuodelta tarkemmin. Osa niistä johtuu aivojen perusrakenteesta, osa on opittuja ympäristön luomia vaikeuksia. Mutta jokainen niistä on ihan todellinen arjen tilanteisiin ja elämän laatuun vaikuttava haaste, syystä riippumatta!

Oletan, että vain harvat tiedostavat elävänsä jonkinlaisen oppimisvaikeuden kanssa, vaan sen sijaan kärvistelevät askareista suoritutumisen kanssa enemmän tai vähemmän rutinoituneesti. Kuten kaikkien muidenkin inhimillisten ominaisuuksiensa kanssa. Siinä mielessä ei mitään uutta auringon alla… Olemme erilaisia kaikki.

Ole siis oma itsesi. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Vaikka se hieman klisee onkin, on se myös täysin totta!

Hyviä hetkiä musiikkiin ja kaikkeen muuhunkin!

-Elias