Erilaiset aivot, osa 2 (21.12.2016)

Kirjoitin viime keväänä blogin oppimisvaikeuksista (http://blogi.stadinmusakoulu.fi/index.php/2017/06/16/erilaiset-aivot-osa-1/). Spekuloin siinä myös omalla oppimisvaikeudellani. Nyt on aika täydentää tarina.

Asia jäi mieleen itämään ja lopulta päädyin neuropsykologiseen tutkimukseen nyt joulukuussa. Tutkimuksessa testattiin monenlaisia sanoihin, numeroihin, väreihin, käsitteisiin, geometriaan ja logiikkaan liittyviä asioita.

Tulos oli yllättävä. Lukihäiriötä ei ole. Olin olettanut saavani vähintäänkin viitteitä lukihäiriöstä ja/tai laskemiseen liittyvästä ongelmasta, mutta ei. Laskemistestissäkin olin ns. normaalilla tasolla, vaikkakin hieman alakäyrällä.

Kaksi poikkeavuutta kuitenkin löydettiin. Minulla on tarkkaavaisuushäiriö, joka vaikeuttaa informaation nopeaa prosessointia. Kyse ei ole päättely- tai hahmottamiskyvyn heikkoudesta. Sen sijaan kanavassa jota pitkin informaatio käsiteltäväksi kulkee, on eräänlainen ”pullonkaula”, kuten neuropsykologi asian ilmaisi.

Esimerkiksi lukeminen on raskasta, sillä luettu teksti ei tahdo pysyä mielessä. Samaten on hankalaa hahmottaa nuotit nuottiviivastolla kokonaisuutena ja jatkumona. Sen sijaan keskityn tulkitsemaan yksittäisiä nuotteja. Tämä ei tietenkään ole toimiva yhtälö, mikäli tarkoitus olisi tuottaa sujuvaa musiikkia prima vistana.

Testissä löytyi myös toinen yllättävä asia. Suoriuduin keskiarvoa paremmin asioiden välistä yhteyttä testanneessa osiossa. Tässä testissä kahdelle käsitteelle piti löytää yhteinen nimittäjä.

Tästä avautui uusi näkökulma moneen asiaan. Se, että olen päätynyt säveltäjäksi nuotinlukua vaikeuttavasta tarkkaavaisuushäiriöstä huolimatta, ei välttämättä olekaan lopulta kovin erikoinen asia, sillä säveltämisessähän nimenomaan operoidaan asioiden välisten yhteyksien ymmärtämisellä. Ei sillä, miten nopeasti informaatiota pystyy käsittelemään.

Missä suhteessa sävelet ovat toisiinsa? Miten säveliä voi erottaa tai niputtaa? Mistä löytää teosta yhtenäistäviä elementtejä? Säveltämisessä (ja musiikin teoriassa) ei ole olennaista saapua johtopäätökseen nopeasti. Olennaista on löytää yhteyssäikeitä, joita sitten voi työstää edelleen.

Testin johtopäätöksistä jää jäljelle se vanha tuttu totuus, johon päädyin jo blogin ensimmäisessä osassa keväällä. Asioiden ymmärtämiseen on monta tietä! Aivot toimivat liian monimutkaisesti, jotta niiden mahdollisuuksista tai rajoitteista voisi tehdä lukkoonlyötyjä johtopäätöksiä vain muutamaa ominaisuutta testaamalla.

Jos esimerkiksi rakastat musiikkia, mutta koet harjoittelemiseen motivoitumisen vaikeaksi, voi olla hyvä pysähtyä ja kysyä seuraava kysymys. Onko kyse todella innostuksen puutteesta ja oppimisvaikeudesta vai ehkäpä vain erilaisesta tavasta oppia, jolle ei ole ollut mahdollisuutta antaa tarpeeksi (tai laisinkaan) tilaa ja huomiota?

Oma rakkauteni musiikkiin oli onneksi tarpeeksi vahva selvitäkseen läpi lapsuuden orkesteri- ja teoriatunneista. Tuolloin olisi varmasti ollut hyödyksi ymmärtää tarkkaivaisuushäiriöni luonne tarkemmin, jotta opiskelua olisi voitu muovata paremmin ottamaan huomioon pienen pääkopan sekavat olosuhteet. Mutta kehitys kehittyy.

Nyt tästä perspektiivistä tiedän, että lapsen motivaatiota (tai sen puutetta) musiikkiin ja soittamiseen voi olla vaikea ymmärtää. Ihminen voi rakastaa musiikkia yli kaiken, mutta ahdistua tietyissä musikaalisissa tilanteissa suuresti. Vastaavasti ihminen voi soittaa ilolla ja innolla, mutta olla välinpitämätön itse musiikin suhteen.

Tämän takia lasten (ja miksei aikuistenkin) opettamisessa on tärkeää pyrkiä pois kaikesta turhasta kaavamaisuudesta, kunnes oikea polku alkaa ns. vetää soittajaa luontaisesti. Musikanttia ei ole syytä painostaa soittamaan missään tilanteessa, jos soittaminen ei tunnu luontevalta. Eikä ole syytä myöskään hioa soittajan tekniikkaa, vaikka se tuntuisi kuinka sujuvalta, mikäli tekniikalla ei ole yhteyttä musikaaliseen ilmaisuun.

Ei pidä unohtaa, että loppujen lopuksi musiikkiharrastuksen tarkoitus on avata ihmiselle yksi aivan erityinen kanava, jonka kautta voi elää täyttä ja tuntevaa elämää. Elämän kokeminen äänen kautta on ihmisen primitiivisin kyky ja musiikki on tämän kyvyn perussovellus.

Hyvää joulua kaikille! Mahtavan onnellista uutta vuotta tietysti myös!

-Elias

 

Erilaiset aivot, osa 1 (26.4.2016)

Luin Hesarista jutun erään lapsen oppimisvaikeudesta numeroiden suhteen. Hänellä oli diagnosoitu dyskalkulia, joka on lukihäiriön eräs muoto. Dyskalkulia vaikeuttaa objektien lukumäärän hahmottamiseen liittyviä asioita, kuten matemaattisia laskutoimituksia ja nuotinlukutaitoa. Hänen tarinansa innoittamana kerron oman tarinani.

Olen 35-vuotias muusikko. Aivoni eivät käsittele numeroita ja nuotteja yhtä suoraviivaisella logiikalla kuin monien ystävieni aivot tuntuvat tekevän. Lääketieteellistä diagnoosia tästä ominaisuudesta ei ole toistaiseksi tehty, mutta olipa oppimisvaikeuteni syy mikä tahansa, se on todellinen. Se on aiheuttanut paljon stressiä, alemmuudentuntoa ja vaikuttanut myös koulumenestykseen negatiivisesti.

Alemmuudentunnosta vapautuminen

Haluan antaa vertaistukea kaikille, jotka elävät samantyyppisten ongelmien kanssa. Olivatpa he nuoria tai vanhoja. Diagnosoituja tai eivät.

Oma elämäni tuli helpommaksi ymmärtää ja hyväksyä, kun oivalsin eläväni oppimisvaikeuden kanssa, joka on monella muullakin muusikolla. En olekaan ”huonompi ihminen”, vaan vain ihminen joka toimii tällä tavalla, kun edessä on numeroita tai nuotteja.

Lapsena asian hyväksyminen oli kuitenkin vaikeampaa. Peruskoulun orkesteritunneilla suurimman osan ajasta soitin niin hiljaa, ettei sitä kukaan kuullut. Tai sitten olin soittamatta. Tai soitin varsinaisten nuottien sijaan jotain sinne päin. Tai teeskentelin opettajalle, että muka “sekosin laskuissa” ja jatkan taas kohta soittoa tms.

Todellinen syy soittamisen pakoiluun oli se, etten osannut hahmottaa, miten nuottipaperille piirretyt pallerot suhteutuvan pianonkoskettimistolle. Harjoittelemattomuus teki tietysti tilanteesta entistäkin ahdistavamman. Mutta syy harjoittelun epämiellyttävyyteen tuli pohjimmiltaan siitä, että nuottien hahmottaminen oli minulle suhteettoman kova ajatuksellinen ponnistus.

Musiikinteorian tunnit olivat silkkaa kauhua, opettajan huomion välttelyä ja ahdistusta. Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Olin varma, että teoriaopettajat oli palkattu opistoon pelkästään kiusatakseen lapsia. He olivat vihaisia, nöyryyttäviä ja vaativat aivan liikaa pieniltä aivoilta. Tai näin minä sen tuolloin koin.

Lapsi kun olin, en osannut ilmaista, että en yksinkertaisesti hahmota nuottipinoja viivastolla. Tiesin että Ab-duurikolmisointuun kuuluvat Ab, C, ja Eb, mutta en osannut sitä muiden lasten nopeudella kirjoittaa nuottiviivastolle. Lopulta ahdistuksen takia lopetin musiikkiopistossa.

Musiikki oli kuitenkin rakkain asia elämässä! Sen minkä nuotinluvussa hävisin, korvasin luovuudella ja yleisellä musikaalisuudella. Omaehtoisissa bändi- ja muissa musisointihommissa olin kuin kala vedessä. Ja pianonsoiton kurssitutkinnoissa menestyin minimaalisesta harjoittelusta huolimatta hyvin, koska sisimmässäni jotenkin ”tajusin” musiikin.

Haasteen kohtaaminen

Oppimishaasteesta ja teoriakammostani huolimatta päädyin kuin ihmeen kaupalla opiskelemaan sävellystä korkeakouluun asti. Sävellystä, jonka opiskelu perustuu sävelillä tapahtuvien teoreettisten ajatusrakennelmien jonglööraamiselle. Opintolinja ei ollut helppo kenellekään. Minulle se oli suurempi ponnistus kuin tuolloin edes ymmärsin.

Onneksi opiskeluympäristö oli sopivan vapaa ja joustava, vaikka mitään varsinaista tukea en ongelmaani saanutkaan. En tiennyt mitään ongelmaa tuolloin vielä edes olevan! Olin nimittäin tottunut pitämään eräänlaista staattista painetta ajattelussa “normaalina” tapana elää.

Toki ihmettelin useasti, että “miksi minun pitää edelleen laskea kynän kanssa, että mihin kohtaan F-avaimelle merkitty E-sävel nuottiviivastolla sijoittuu?”. Mutta ajattelin, että näin se vaan minun kohdallani menee.

Opin rakentamaan myös omalla logiikallani toimivia kiertoreittejä nuottien selättämiseen. Edelleenkin mietin kirjoitettavat nuotit ensin pianonkoskettimiston kautta sen sijaan, että ajattelisin niiden tapahtuvan suoraan nuottiviivastolla.

Uin sävellyskoulusta lopulta läpi peräti korkeimmalla kunnia-arvosanalla varustettuna. Tästä huolimatta nuotinluku on edelleen vaikeaa. Osaan säveltää, mutta prima vista nuotinluvussa minut päihittäisi moni 20 vuotta itseäni nuorempi musiikinharrastaja helposti.

Joskus vain yhdenkin nuottisymbolin piirtäminen nuottiviivastolle voi tuntua, etenkin paineen alla, turhauttavan haastavalta. Kykenen toki siihen, mutta se ei ole täysin mutkatonta. Tämä on niin epänormaalia koulutustaustallani, että se on välillä koomista.

Nuottiviivastossa on kuitenkin vain viisi viivaa. Sitä viivastoa 30 vuotta tuijotettua, jokaisen nuotin paikan luulisi olevan itsestään selvä. Mutta kun ei ole. Jossain kohtaa pääni sisällä pihuat on kytketty ristiin.

Vertaistuki

Lopputyötäni sävellyskoulussa ohjasi vanha ja kokenut säveltäjä, joka kertoi saaneensa diagnoosin omasta hahmotusvaikeudestaan teini-iässä. Hän käytti sanaa dysleksia eli lukihäiriö. Pitkänlinjan säveltäjä ja muusikko, joka oli työskennellyt kaikkien kanssa, Louis Armstrongista lähtien.

Nuottien hahmotusvaikeus ei siis ole musiikkiharrastuksen (tai ammatin) loppu! Se vain tekee matkasta erilaisen. Musiikki on Sinun äänesi, ja Sinulla on oikeus (jopa velvollisuus) rakentaa sen ymmärtämiseen omanlaisesi suhde! Nuottien oppimisvaikeus voi olla jopa hyväkin asia. Ainakaan ei ole sitä vaaraa, että opettelet musiikin pelkästään näköaistin kautta! Yksi kuoppa väistetty automaattisesti…

Tämän sanottuani sanon kuitenkin myös sen, että oppimisvaikeuden taakse ei tule piiloutua! Se ei ole tekosyy olla harjoittelematta. Tämä ominaisuus pitää huomioida ja sen kanssa on opittava elämään. Nuotit on todennäköisesti mahdollista oppia hahmottamaan vähintäänkin tarpeeksi hyvin, jos opettelet oman tapasi niitä ymmärtää.

Ajattele oppimisvaikeutta siis ominaisuutena, ei ongelmana. Ehkäpä nimenomaan tämä ominaisuutesi on oman äänesi peruskivi, joka johdattaa sinut sellaisten asioiden äärelle, jonne muut eivät näe?

Valmiiksi aurattu tie on ehkä mukava ja vaivaton kulkea aluksi, mutta pitkällä tähtäimellä mikäpä sen jännittävämpää ja mielenkiintoisempaa kuin itse lapioida oma reittinsä läpi lumihangen, ja löytää aivan omat ja itse valitsemansa erämaat!

Oma parhaasi riittää. Aina!

Älä siis sano, että “en minä osaa, koska minulla on oppimisvaikeus!”. Sano sen sijaan, että “minulla on tällainen ominaisuus, yritän parhaani!”. Ja sitten olet rehellinen itsellesi ja yrität myös sen parhaasi. Muuta sinulta ei voi kukaan vaatia. Määrität oman parhaasi itse. Tämä riittää. Aina.

Nykyisen käsityksen mukaan +/- 5% väestöstä elää esimerkiksi jonkin asteisen dyskalkulian kanssa, joten tämä ominaisuus ei ole mitenkään erityisen harvinainen. Ja tämä on vain yksi oppimisvaikeuden muoto!

Oppimisvaikeuksia on monenlaisia. Niitä ymmärretään vuosi vuodelta tarkemmin. Osa niistä johtuu aivojen perusrakenteesta, osa on opittuja ympäristön luomia vaikeuksia. Mutta jokainen niistä on ihan todellinen arjen tilanteisiin ja elämän laatuun vaikuttava haaste, syystä riippumatta!

Oletan, että vain harvat tiedostavat elävänsä jonkinlaisen oppimisvaikeuden kanssa, vaan sen sijaan kärvistelevät askareista suoritutumisen kanssa enemmän tai vähemmän rutinoituneesti. Kuten kaikkien muidenkin inhimillisten ominaisuuksiensa kanssa. Siinä mielessä ei mitään uutta auringon alla… Olemme erilaisia kaikki.

Ole siis oma itsesi. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Vaikka se hieman klisee onkin, on se myös täysin totta!

Hyviä hetkiä musiikkiin ja kaikkeen muuhunkin!

-Elias

Diatoninen käännös (7.4.2016)

Diatoninen käännös on tekniikka, jolla on mahdollista löytää uusia näkökulmia olemassa olevaan sävelideaan. Miksi rehkiä uuden materiaalin keksimisessä, jos vanhoistakin aiheista voisi saada uusia ideoita irti? Käännöksien hyödyntäminen voi parhaimmillaan luoda sävellykseen puhtaan vaikuttavuuden lisäksi kokonaisvaltaista yhtenäisyyttä.

Kääntäminen tarkoittaa sitä, että sävelidea käännetään vertikaalisesti, horisontaalisti tai yhdistäen nämä kaksi. Tämänkertaisessa blogivideossa käymme läpi käännökset pääpiirteittäin.

Vertikaalinen käännös

Vertikaalisessa käännöksessä sävelidea käännetään pystysuorasti alkuperäisen idean peilikuvaksi. Tyypillisesti ankkurina toimii melodian aloittava sävel. Periaatteessa ankkurin voi kuitenkin asettaa mihin tahansa muuhunkin säveleen, jolloin variaatiopaletti laajenee huimasti.

Horisontaalinen käännös

Horisontaalisessa käännöksessä sävelkorkeudet pysyvät samoina, mutta alkuperäinen idea soitetaan käänteisesti lopusta alkuun.

Horisontaalinen + vertikaalinen käännös

Tässä käännöksessä yhdistetään kaksi edellistä tekniikkaa. Soitettavat sävelkorkeudet tulevat vertikaalisesta käännöksestä ja samalla tämä melodia soitetaan käänteisesti lopusta alkuun.

Huomaa, että diatonisessa käännöksessä intervallit noudattavat käännettynä sävellajin intervallisuhteita. Esimerkiksi terssistä tulee käännettynäkin terssi, mutta terssin laatu voi olla alkuperäiseen verrattuna erilainen. Esimerkiksi pienestä terssistä tulee duurisävellajissa käännettynä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) suuri terssi.

On mahdollista toteuttaa käännökset myös kromaattisena. Tällöin käännöksien idea on sama, mutta intervallit säilyvät täsmälleen samoina käännettynäkin. Eli pieni terssi kääntyy aina pieneksi terssiksi, suuri seksti kääntyy aina suureksi sekstiksi jne.

Mukavaa kevättä!